(Julkaistu ensimmäisen kerran Aamulehdessä 20.4.2024)
Yhteiset Lapsemme ry:n Katja Mannerström ja Hodan Mohamed herättelivät mielipidekirjoituksessaan (AL 12.4.) pohtimaan, miten koulussa otettaisiin paremmin huomioon muutkin kuin kristilliset pyhät.
Kirjoittajat pitävät epäkohtana, etteivät koulujen loma-ajat ja kalenterin pyhäpäivät tue ramadanin viettoa. Kirjoittajien mukaan inklusiivisempi Suomi on mahdollinen vain huomioimalla muutkin kuin kristilliset juhlapyhät. Kirjoittajat peräänkuuluttavat vuoropuhelua ja tilan antamista.
Kuten he toteavat, maahanmuuttajataustaiset henkilöt muodostavat Suomessa kasvavan vähemmistön. Muslimioppilaiden määrä kouluissa aiheuttaa haasteita.
Ramadaniin kuuluvan paaston aikana koululaisille kertyy tavallista enemmän poissaoloja, he ovat väsyneitä, nälkäisiä ja ärtyneitä. Joissakin helsinkiläisissä kouluissa on muokattu opetusta ramadanin aikana. Esimerkiksi musiikintunneilla ei musisoida eikä kotitaloustunneilla laiteta ruokaa. Käytännöt vaihtelevat kouluittain, mutta pääsääntöisesti suurten kaupunkien kouluissa on kirjoittajien vaatimaa “tilan antamista” jo nyt hyvin pitkälle noudatettu.
Jaamme kirjoittajien näkemyksen dialogin tarpeesta, mutta emme jaa heidän lähestymistapaansa.
Siinä, missä kirjoittajat esittävät suomalaisen kalenterin ja perinteen mukauttamista muslimeille sopivaksi, esitämme, että muslimien tulisi tutustua ja integroitua suomalaiseen yhteiskuntaan, tapoihin ja kulttuuriin. Kirjoittajien edustama monikulturistinen politiikka, jossa maa pyrkii sopeutumaan tulijoiden tapoihin ja perinteisiin, ei toimi. Se ei edistä yhteisöllisyyttä eikä kotoutumista vaan eriytymistä. Räikeimmät todisteet monikulttuurisen politiikan epäonnistumisesta ovat nähtävissä naapurimaassamme Ruotsissa. Näistä epäonnistumisista oppineina olemme Suomessa vähitellen siirtymässä maahanmuuttopolitiikkaan, jossa lisätään tulijan vastuuta kotoutumisestaan.
Suomessa vallitsee uskonnonvapaus, joten muslimiperheillä on oikeus uskontonsa harjoittamiseen. Uskontoa, tapoja ja perinteitä voidaan vaalia kotioloissa. Suomalainen vuodenkierto, loma-ajat ja kalenteri ovat muovautuneet vuosisatojen saatossa suomalaisen perinteen ja Suomen valtauskonnon, kristinuskon, juhlapyhien mukaisiksi.
Ensisijainen tavoite maahanmuuttajilla tulee olla suomalaiseen yhteiskuntaan integroituminen. Islamin roolia Suomessa ei ole syytä kasvattaa.
(Julkaistu ensimmäisen kerran STTK:n blogisivustolla 15.12.2021)
Joulukuussa 2020 tamperelaisessa kuntapolitiikassa heräsi keskustelu segregaatiosta. Sanan mainitseminen aiheutti monissa hämmennystä, kysymyksiä ja jopa kiukustumista. Tuntui siltä, että on taas kerran löydetty uusi poliittinen kuuma peruna, josta halutaan tehdä muussia — eikä edes kovin hyvää muussia, kunhan vain sotketaan pottuja ja haukutaan kokkeja.
Pohdin tässä kirjoituksessa, miten segregaatio näkyy Tampereella ja miksi siitä pitäisi välittää.
Suuri osa kansalaisista ei tiedä, mitä segregaatiolla tarkoitetaan. Käsitteen suomenkielinen versio eli asuinalueiden haitallinen eriytymiskehitys ei sekään vielä välttämättä avaa mistä on kyse. Tämä johtuu siitä, että ilmiö itsessään on kotimaassamme melko uusi.
Tampereen kaupungin vuonna 2018 julkaisema Segregaation ennaltaehkäisyn työkalupakki kuitenkin toteaa, että: ”Eriytyminen on vahvistunut eurooppalaisen kehityksen vanavedessä ja Suomessa sen tärkeimpiä taustatekijöitä ovat tuloerojen kasvu ja maahanmuutto.” Lauseen viimeinen sana selittää osaltaan, miksi aihe on politisoitunut jo ennen keskustelun alkamista.
Käsite on myös akateemisessa tutkimuksessa yhteiskuntatieteelle tyypilliseen tapaan moniulotteinen. Sille ei siis voida antaa yksiselitteistä ja tyhjentävää merkitystä, vaan tässäkin kirjoituksessa joudun hahmottelemaan, mihin sillä viitataan Tampereen kontekstissa. Juha Rasinkangas kirjoittaa väitöskirjassaan Sosiaalinen eriytyminen Turun kaupunkiseudulla:
”Segregaatiotutkimuksissa on ollut tavallisinta tutkia asuinalueiden välisiä eroja tiettyjen väestöryhmien esiintymisen näkökulmasta, mutta alueyksikköinä voivat olla myös laajemmat aluekokonaisuudet tai vastaavasti esimerkiksi yksittäisen kaupungin koulut.”
Juuri koulut ovat puhututtaneet myös Tampereella.
Hervanta haastoi eriytymisen
Tampereella aloitettiin vuonna 2019 Hervanta-haaste -niminen projekti, jonka tarkoitus oli keskittyä alueen koulujen vaikeaan tilanteeseen. Ongelmat ovat tiedossa koulujen ammattilaisilla ja kaupungin virkamiehillä, mutta mahdollisesti tilannekuva ja ilmiö eivät ole tavallisille kansalaisille vielä avautuneet — ellei sitten ole henkilökohtaisesti tai perheen kautta joutunut ikävien tapausten kanssa tekemisiin. YLE:n uutiset kirjoitti tilanteesta (25.10.2020) näin:
”Kymmenet aikuiset ovat kokoustaneet kuukausitolkulla alueen turvattomuuden ja ongelmien ratkaisemiseksi. Tilanne oli viime vuonna jo niin hälyttävä, että Tampereen kaupunki kehotti kohdentamaan alueelle nopeita toimenpiteitä tilanteen rauhoittamiseksi.”
Tapauksissa on ollut kyse vakavistakin väkivallan teoista, jotka ovat johtaneet koston kierteeseen. Sellainen alkaa helposti ruokkia itseään — varsinkin jos alkaa muodostua selkeitä ja riittävän suuria erillisen identiteetin omaksuvia ryhmiä, jotka kokevat olevansa toisia ryhmiä vastaan.
Tampereella varsinaisia jengejä ei vielä ole nähty, mutta YLE:n tietojen mukaan ryhmiä voi yhdistää etninen- tai kielellinen tausta tai jokin ideologinen ajattelu. Kunniaväkivalta sekä liikkumisen ja pukeutumisen rajoittaminen on myös nostettu esiin.
Hervantalaiset koulujen vanhempainyhdistykset järjestivät joulukuussa 2020 vielä ”Hätähuuto Hervannasta”-nimisen tilaisuuden, johon kutsuttiin kuntapäättäjiä, rehtoreita sekä kaupungin virkamiehiä. He olivat huolissaan väkivallan ja jengiytymisen kasvusta kouluissa.
Hervanta-Haaste -projektia pidettiin hyvänä, mutta lisäksi toivottiin nopeita ja konkreettisia toimia. ”Asiaan täytyy puuttua välittömästi, ennen kuin tilanne ryöstäytyy käsistä,” kirjoitettiin kutsukirjeessä. Osallistuin itse myös aihetta käsitteleviin kokouksiin työni puitteissa ja keskustelin vanhempien, koulun ja kaupungin edustajien kanssa.
Viestiin olisi syytä suhtautua vakavasti myös Tampereella, vaikka uutisten perusteella tilanne ei olekaan vielä yhtä haasteellinen, kuin esimerkiksi Helsingissä ja Turussa joillain alueilla. Helsingin kaupunkilehti Kvartin (18.12.2019) julkaisemien tilastotutkimusten mukaan Tampereen etnisen eriytymisen aste oli kuitenkin samaa luokkaa Espoon ja Helsingin kanssa. Turussa eriytyminen oli selvästi jyrkempää.
Vaikka etnisyys ja maahanmuutto eivät olekaan ainoita tekijöitä ongelmien taustalla, tuli Tampereella sekä opettajien että vanhempien taholta selkeä toive, että kielellisiä ja kulttuurisia haasteita ei pyrittäisi kieltämään. Monet pelkäävät rasismisyytöksiä ja mustamaalausta ja suhtautuvat turhautuneesti poliittiseen kohuun aiheen ympärillä. Tämä kaikki haittaa ongelmiin puuttumista. Siksi tietoa tarvitaan lisää.
Onnistunut kotoutuminen vaatii aikaa
Väkivaltaisuudet ja jengiytyminen päätyvät helposti otsikoihin, mutta kansalaisille olisi tärkeää avata turvattomuuden ohella myös muita haittoja, joita segregaatio aiheuttaa.
Koulurauhan ongelmat heijastuvat suoraan oppimistuloksiin, joissa on muutenkin havaittu huolestuttavaa kehitystä erityisesti poikien osalta. Jos eriytyminen lisää omat ongelmansa tähän yhtälöön, seuraava sukupolvi on pulassa. Se näkyy kielteisesti työttömyystilastoissa ja syrjäytymiskehityksessä, jonka kustannukset näkyvät jopa kymmeniä vuosia kaupunkien menoissa ja lopulta veronmaksajien kukkarossa.
Opettajat tarvitsevat lisää aikaa hoitaakseen päätehtäväänsä eli opetusta. Mitä enemmän aikaa ja energiaa koulussa tuhlautuu väkivaltatilanteiden ja häiriöiden selvittämiseen, sitä vähemmän resursseja jää opettamiselle. Ilmapiiri vaikuttaa myös oppilaiden jaksamiseen. Koronapandemian aikana tällaiset haasteet ovat vain kasvaneet etäkoulun, rajoitusten ja poikkeusolosuhteiden kasvattaman ahdistuksen myötä.
Etnisen segregaation vastakohta eli integraatio – onnistunut kotoutuminen – vaatii myös aikaa. Muun muassa aihetta paljon tutkinut brittiläinen professori Paul Collier on todennut onnistuneessa integraatiossa olevan kaksi keskeistä tekijää: uusien tulijoiden määrä ja tulijoiden kulttuurinen etäisyys suhteessa vastaanottavaan yhteiskuntaan.
Mikäli tässä on perää, integraatiolle tarvitaan todennäköisesti myös lisäaikaa maahanmuuttopoliittisten toimien kautta, jotta nykyinen segregaatiokehitys voidaan pysäyttää. Tällaisesta on ollut nähtävissä merkkejä esimerkiksi Tanskassa aivan viime aikoina. Sosiaalidemokraattinen pääministeri Mette Frederiksen on esimerkiksi ilmaissut huolensa sosiaalisen yhteenkuuluvuuden säilymisestä.
On toisaalta hyvä merkki, että segregaatio on monille suomalaisille vielä uusi ja outo käsite. Sen ei toivoisi tulevankaan kovin tutuksi, mutta tämän toiveen eteen on tehtävä töitä, puututtava niihin tekijöihin, jotka ilmiötä ajavat, ja annettava vaikuttamiselle lisää aikaa. Ennemmin tai myöhemmin näihin käytännön päätöksiin on löydyttävä yhteistä poliittista tahtoa myös Suomessa. Tilannekuvasta ei ole suurempia kiistoja, kunhan asioista vain tiedotetaan tarpeeksi. Päämäärä – turvallinen ja toimiva yhteiskunta – on myös kaikilla puolueilla yhteinen.
